Miten urani verkostomarkkinoijana alkoi?

Facebook muistutti tänään päivityksestäni tasan 9 vuotta sitten. Siinä luki: ”Ehkä seuraavassa elämässä opin sanomaan ei”. En enää muista, että mikä tuon päivityksen postaamiseen oli syynä, mutta luojan kiitos en ihan kaikelle osannut tuolloin sanoa ei! Elämäni voisi olla todella erilaista, jos en olisi tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen oikeastaan juuri 9 vuotta sitten. Niihin aikoihin minusta tuli verkostomarkkinoija. Tietenkään näin ei käynyt yhdessä yössä ja tietenkin minulla oli paljon epäilyksiä ennen työn aloittamista. Ennen kuin kerron siitä miten tämä uratarina alkoi, kerron vähän itsestäni.

Olen maalaisplikka ja suuren osan elämästäni olen elänyt pienellä paikkakunnalla. Kihniössä asuu vakituisesti noin 2000 asukasta. Kesäisin väkiluku tuplaantuu tai triplaantuu, kun mökkiläiset tulevat nauttimaan maaseudun rauhasta monien kauniiden järvien rannoille. Minun luokallani oli ala-asteella kolme ihmistä. Minä ja kaksi poikaa. Kuudennella luokalla luokkakaverini saivat eri tahojen myöntämät stipendit. Minä sain opettajan itse myöntämän Sisu-stipendin.  

9 vuotiaana serkkuni vei minut ensi kertaa tallille. Harjasimme poneja ja en ymmärtänyt yhtään, että miksi hän oli niin kiinnostunut siitä hommasta. Tallilla haisi ja ponit vikuroivat. Hevoskärpänen kuitenkin puraisi, kun ensimmäisen kerran itse pääsin selkään! Siitä lähtien olen ollut heppatyttö sydänjuuria myöden. Myöhemmin paljastui, että hevoshulluus kulkee myös suvussa ja äidillä, tädillä ja mummilla on ollut omia hevosia. Yrittivät vain fiksuina naisina pitää meidän sukupolven irti hevosista säästääkseen meidän aikaa, rahaa ja hermoja. Ei toiminut se suunnitelma kovin hyvin. 

Jokainen hevostyttö haluaa oman hevosen. Myös minä halusin! Halusin sitä niin paljon, että tulostelin joka päivä netistä myynti-ilmoituksia ja lisäsin vanhempien puhelimen avausnäyttöihin tekstit ”Osta Jaanalle hevonen”. Tätä jatkui vuosia, kunnes eräänä päivänä ratsastuskoululla tuli myyntiin hevonen, jota olin pitkään ratsastanut. Voi sitä surun määrää, kun tajusin, että kohta sitä ei siellä enää ole minua odottamassa. Yhtenä päivänä tallille mennessä sain ratsastuksenopettajaltani paperin, jossa oli otsikkona ”Kauppakirja”. Loput arvaattekin! Siitä alkoi pitkä ja mutkikas tie kohti omia unelmia!

Oma hevonen on opettanut minulle paljon. Olen aiemminkin kilpaillut yleisurheilussa ja hiihdossa sekä harjoitellut aktiivisesti. Silti oma hevonen oli ihan eri asia. 500kg vastuuta, jota piti kantaa 24/7. Vuosien ajan tehtiin paljon töitä, koettiin epäonnistumisia, sairastettiin ontumia, harjoiteltiin lisää, lyötiin päätä seinään, matkusteltiin ympäri ämpäri koppi perässä, onnistuttiin ja harjoiteltiin taas. Se on vaatinut hurjasti sitoutumista minun vanhemmiltani ja olen ikuisesti tästä heille kiitollinen! Samainen kaveri, elämäni hevonen ja paras ystäväni, täytti tänä vuonna 20 vuotta.

Miksi kirjoitan niin paljon hevosista? Ehkä sen takia, että olen oppinut niiden kanssa niin paljon kärsivällisyyttä, tavoitteiden asettamista ja suunnitelmien tekoa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen iltaisin nukkumaan mennessä miettinyt seuraavan päivän kisaohjelmaa läpi mielessäni. Olen miettinyt tarkasti, että miten suoritan lämmittelyn ja missä vaiheessa sen aloitan. Mielikuvaharjoittelu on erittäin tehokasta. Voit kuvitella olevasi jo tavoitteessasi ja silloin sen saavuttaminen on monin kerroin helpompaa. 

Olen äärimmäisen itsekriittinen ja uppiniskainen. Jos haluan saavuttaa jotain, niin keksin mitä vain, että se onnistuu. Eräs tuttu nainen sanoi minulle pienenä, että Jaana ymmärräthän, ettet tule koskaan saamaan omaa hevosta. En tiedä mitä hän sillä ajoi takaa, mutta silloin päätin, että teen niin kauan töitä, että varmasti saan! Nuorena oli haastavaa löytää kesätöitä. 2000 ihmisen kunnassa ei ole avoimia työpaikkoja jokaisen nurkan takana ja minulle sanottiin, että töiden saaminen tulee olemaan mahdotonta. Hain niin monia paikkoja, että sain lopulta valita kolmesta työpaikasta. Vuosia myöhemmin etsin minulle ja miehelleni asuntoa Vantaalta. Olin päättänyt miltä alueelta sen haluaisin, mutta budjetti oli todella tiukka. Minulle sanottiin, että et varmasti löydä tuon kokoista asuntoa tuolla hintaa. Löysinpäs. Opiskeluaikoina meille väitettiin, että estenomin töitä on suhteellisen mahdotonta löytää ennen valmistumista. Hain kaikkiin kosmetiikkafirmoihin töihin, joiden yhteystiedot löysin alan lehdistä. Sain työpaikan. Hauska tarina oli sekin, kun halusin malliksi. ”Olet liian lyhyt, asut liian kaukana ja ei sinusta ole siihen”. Onpas, päätin ja hain vaatimattomasti Miss Suomi-kilpailuihin ja pääsinkin sinne. Ei ehkä fiksuin veto näin jälkikäteen, mutta sitä kautta tarjoutui mallin töitä. 

Verkostomarkkinointi, miten se liittyy tähän? Pieneltä paikkakunnalta ponnistaessa täytyy tarttua sinulle tarjottuihin mahdollisuuksiin. Olin nähnyt, että tuttuni tekee lisätuloja kosmetiikan parissa. Hän toi meille aina kuvaston ja tilailimme sieltä silloin tällöin tuotteita äidin ja siskon kanssa. Minäkin haluan tehdä tuota! Täyttäessäni 18 vuotta soitin samana päivänä kyseiseen firmaan ja kysyin, että miten pääsen mukaan. Kyseessä oli suoramyyntiyritys ja tietysti minut otettiin iloisesti vastaan. Tein töitä heidän kanssaan varmaan reilun 1,5 vuotta yhteensä. Olin ahkera ja sainkin tuloja myynnillä. Olin kunnianhimoinen ja rakensin tiimiä. Silloisessa systeemissä säännöt olivat kuitenkin tiukat ja en pystynyt ylläpitämään tiimini aktiivisuutta vaadittavalla tavalla ja menetin kaikki tiimiläiseni. Vähän aikaa nuolin haavojani, mutta päätin, että yrittänyttä ei laiteta! Kokeilen uudestaan ja aion onnistua! Rakensin uudestaan tiimin ja valmistuin uudestaan ”tiiminvetäjäksi”. Aikaa kului ja sama kuvio toistui. Menetin kaikki tiimiläiset, koska en saanut tavoitetta kasaan. Tähän mennessä olin menettänyt noin 20 itse hankkimaani tiimiläistä ja olin kurkkuani myöden täynnä. Lopetin koko homman ja päätin, että nämä jutut on nyt nähty. Piste

Myöhemmin olen ollut tietenkin todella kiitollinen näistä opeista. Opin tuntemaan monia ihmisiä ja sain hyvää kokemusta myynnistä, markkinoinnista sekä asiakashuollosta. 20-kymppisenä en osannut arvostaa kokemusta yhtä paljon kuin nyt!  Voitte kuitenkin kuvitella, että en ollut järin avoin, kun kuulin ensimmäisen kerran Foreveristä. Olin Kauneus- ja Terveysmessuilla hiusmallina ja äitini oli katsomassa näytöstä. Hän sanoi, että oli löytänyt mielenkiintoisen Aloe Vera-osaston, jossa voisi olla hyviä tuotteita minulle. En ollut kovin kiinnostunut, kun lähdin väsyneenä tukka pystyssä ja liekit silmissä kohti ”luonnollisesti kaunis”-osastoa, mutta mitäpä sitä ei tekisi äidin kehotuksesta. 

Yllättäen kiinnostuin tuotteista! Halusin kokeilla niitä itse, mutta en missään nimessä ollut kiinnostunut liiketoiminnasta tämän takana. Minulle tuotteita esitellyt jälleenmyyjä onneksi tajusi tämän eikä yrittänyt rekrytoida minua ”bensa-aseman yrittäjäksi, kun halusin vain ostaa bensaa”. Aloin käyttämään tuotteita mieheni kanssa. Vein Aloe-pullon kotiin ja mieheni maistoi sitä. Maku ei hivellyt hänen makuhermoja ja kun hän kuuli tuotteen hinnan olevan 32e litra, mietti hän kaksi kertaa vaimokkeensa päätöksenteon järkevyyttä. Tästä huolimatta aloitimme molemmat jokaisen aamumme pienellä Aloe vera-shotilla! 

Tuote toimi. Me vakuutuimme ja tilasimme sitä lisää. Naapurit, tutut ja perhe näki meissä muutosta. Osa halusi itsekin kokeilla tuotteita. Kiinnostus omasta liiketoiminnasta oli jäänyt muhimaan alitajuntaan, vaikka ”tiesin”, että tämän alan yritykset eivät toimi ja ovat huijausta.  Olinhan jo itse sen kokenut ja tietenkin kaikki muutkin ovat samanlaisia. Tällaisella liiketoiminnalla ei voi tienata, senhän olin jo nähnyt. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja menimme mieheni kanssa käymään liiketoiminnasta kertovassa infossa. Kirjaston luentosalissa oli ihan hirveä meteli ja nauru raikui, kun saavuimme. Meinasimme pyörtää päätöksemme ja poistua takavasemmalle, mutta meidät oli jo huomattu! Maailman herttaisin ja lämpimin pariskunta syöksyi meidän luo ja toivotti erittäin lämpimästi tervetulleeksi. ”Enää ei kehtaa lähteä” kertoi mieheni katse hänen vilkaistessaan minua. Päätimme jäädä kahvitaukoon saakka. 

Siellä koulutuksessa kaikki muuttui. Tajusimme, että tässä se nyt on. Liiketoiminta, jota voimme tehdä yhdessä ilman, että siihen pitää sitoa isoa määrää rahaa tai aikaa. Voisimme tehdä töitä opintojen ja toisen työn ohella. Ei ollut mitään pakkoja tai velvoitteita, se ei maksanut mitään ja mikä tärkeintä, emme voineet menettää mitään. Jos emme saavuta tavoitteitamme, meitä ei siitä rangaista. Kukaan ei ota tiimiämme pois ja kaikki saavutuksemme pysyvät. Kyseessä on perheyritys, jolla on erittäin lämpimät arvot ja pitkä historia. Ei velkoja ja palkitsee jälleenmyyjiään hyvin tehdystä työstä ruhtinaallisesti. Tarjoaa asiakkaille takuun. Me olimme myytyjä, meidän täytyy kokeilla tätä!

Tästä koulutuksesta alkaen teimme töitä noin 5-15 tuntia viikossa Foreverin eteen. Teimme asioita, joita meille opetettiin ja kehityimme pikkuhiljaa. Viiden kuukauden päästä olimme saavuttaneet ensimmäisen suuremman tavoitteen: Manageri- eli johtajuustason. Ensimmäinen tulo tuosta työstä oli reilu 2500€ kuukaudessa. Tajusimme, että tällä työllä voi elää. Silloin minusta tuli verkostomarkkinoija ja yrittäjä. Sillä polulla olen edelleen ja yhtäkään mutkaa tai mäkeä en pois vaihtaisi!

Rakkaudella,

Jaana